Skip to Content

Vapaaehtoispalvelussa Saksassa

Antti suuntasi Kuopiosta vapaaehtoiseksi Saksan Aurichiin.

Se oli melkein puoli vuotta sitten, kun pamautin aamuöisessä Kuopion Männistössä rinkkani taksiin, ja suuntasin kohti Rissalan lentokenttää. Matkaan lähti mies, rinkallinen vaatetusta, ruisleipää, salmiakkia, sekä vatsantäyteinen perhosia ja totta kai myös matkaeväät, eilen torilta tuoreeltaan ostetut lörtsyt. Jo ennen Rissalaa nälkä yllättää ja tuumin, josko jo raottaisi pussin suuta. Maltan kuitenkin vielä. Siinä matkallani laitan vielä viimeiset viestit kotiin, ja tarkistan, että kaikki tärkeä on varmasti matkassa. Pikkuisen jännittää. Lievä hymy leviää naamalle, kun radiosta pärähtää soimaan Egotrippi biisillään ”Matkustaja”. ”Tässä sitä nyt mennään…”- mietin.

Tuntia myöhemmin olen lentokoneessa kohti Helsinkiä, ja sieltä jatketaan edelleen kohti Amsterdamia. Otan pienet tirsat, ja herään naapurin olkapäältä, kun kone alkaa laskeutua. Rakensin aikatauluni niin, että oli koko päivä aikaa kiertää Amsterdamia. Tuli siinä sitten palloiltua ympäriinsä, ennen kuin hyppäsin iltapäivällä junaan kohti Saksaa ja Aurichia. Kohti paikkaa, jonka pitäisi nyt sitten seuraavan vuoden ajan olla ”kotini“. Kaikki niin mahdottoman hienoa, että eihän siinä ymmärrä enää edes jännittää! Matka sujui leppoisasti huolimatta siitä, että junia piti vaihtaa sen viisi kertaa.

Kielikylpyyn

Iltaan mennessä olin väsyneenä perillä. Vastassa asemalla on tutorini, joka toivottaa ”Hertzlich wilkommenia Deutschlandiin!”. Ensimmäinen kontakti vieraaseen kieleen yllättää. Jotenkin siinä päivän melskeessä oli täysin unohtanut, että pitäisi osata vielä illan tunteina kommunikoida, ja vieläpä saksaksi. Kun on kyseistä kieltä kuitenkin hurjat 40 tuntia lukiossa opiskellut, niin jäi ns. kieli solmuun. Sinä iltana pysyttäydyin vielä tiukasti ”savo, englanti ja bodylanguage” -linjalla. Toimii!

Nyt myöhemmin ensimmäisten päivien ”kielistressiä” ja siitä johtuvia päänsärkyjä katsoo naureskellen. Kesti noin kuukauden, että kielen kanssa pääsi sinuiksi, toisen kuukauden, että sitä osasi puhua ja kolmannella kuukaudella ymmärsi, ettei sitä enää huomaakaan puhuvansa. ”Pelottavinta” tässä kaikessa on vielä se, että saamieni tietojen mukaan olen tavannut myös uneksia saksaksi. Tiedä, mitä sitä vielä paljastuu!

Toki virheitä tulee edelleen ja enkä väitä, että hyvin saksaa osaisinkaan. Mutta kun toimeen tulee, niin se riittää, eikä asiasta jaksa enää vaivautua. Jokainen päivä oppii jotain uutta sieltä täältä, ja sanavarasto lisääntyy. Kerran viikossa käyn myös koulussa opiskelemassa kieltä ja grammatikkaa, joka auttaa myös omalla sarallaan. Silloin tällöin turvaudun tosin vielä edelleenkin ”Savvoo ja kovvoo” -linjaan.

Hiljalleen kohti arkea

Rinkkaanikaan en ollut vielä kerinnyt varsinaisesti avata (paitsi tietenkin lörtsyt, ruisleivät ja salmiakit syöty), kun jo heti toisella viikolla lähdin taas palloilemaan juniin. Tällä kertaa kohti kaunista Weimarin kaupunkia EVS-aloituskoulutukseen. Paikalla oli ympäri Eurooppaa Saksaan tulleita EVS-vapaaehtoisia, jotka ovat juuri aloittaneet vapaaehtoilunsa kuten minäkin. Teki hyvää tavata ihmisiä, jotka ainakin väittivät olevansa vähintään yhtä ”Ö aapisen laidassa” kuin itse. Oikein lupsakkaa ja samanhenkistä porukkaa, joiden kanssa olen pysynyt edelleen yhteyksissä.

Weimarista palattua oli aika totuttautua arkeen. Tosin “arki” ei ole kovinkaan pätevä sana kuvamaan elämääni. Työpaikkani Europahaus Aurich on nuoriso- ja aikuiskasvatuskeskus, jossa järjestetään erinäisiä seminaareja sekä konferensseja; osanottajinaan yleensä enemmän tai vähemmän räikeä kirjo eri maista ja kulttuureista tulevia ihmisiä. Lisäksi tietenkin myös teemat vaihtuvat seminaari seminaarilta. Syystä tästä, jokainen päivä tuppaa olemaan aina uutta ja erilaista. On päiviä jolloin kopiokoneen täyttö on suurimpia missioitani, ja toisinaan sitä löytää itsensä leikittämästä lapsia, tai vaikkapa johtamasta työpajaa seminaarilla. Kyllästymään ei joka tapauksessa ainakaan kerkeä. Myös työajat riippuvat täysin talon tapahtumista.

Viihtynyt olen joka tapauksessa erittäin hyvin. Erityisesti töissäni pidän siitä, ettei mitään tarvitse juurikaan osata, riittää kunhan yrittää parhaansa. Sanoisinpa, että niinhän sen pitääkin olla.

Kulttuuri haltuun

Heinäkuusta syksyyn tahti on pysynyt melko lailla samana. Arkipäivät ovat normaalisti töitä, illat ja viikonloput vapaata. Vapaa-aikani kulutan esimerkiksi taskurahani periksi antavien harrastusten parissa tai matkustellessa. Pisimmälle asti kerkesin kesän lopussa, kun matkustimme tuttavieni kanssa Etelä-Saksaan Bavariaan ja aina Alpeille asti. Syyskuun puolessa välissä käväisin myös reilun viikon päivät suomessa siskoni häissä. Ennen tätä jännitti, josko lähtö takaisin Saksaan olisi hankalaa, mikä kuitenkin osoittautui turhaksi.

Ennen tänne tuloa varoiteltiin kulttuurishokista ja koti-ikävästä. Niitä molempia on tietenkin podettu jossain määrin, tosin ei vähäksikään siihen asti, mitä odotin. Niitä paljon puhuttuja kulttuurien välisiä eroja huomaa kuitenkin joka päivä esim. ihmisten käyttäytymisessä. Selvin ja helpoiten tunnistettavissa oleva ero minusta saksalaisten ja meikäläisten välillä on ”suoruus”, jolla asioita hoidetaan. Esimerkiksi tavallinen harmiton keskustelu täällä, saattaa kuulostaa minun suomalaisiin korviini lähes samalta kuin Jukolan veljesten saunailta sahteineen. Joskus myös “suomalainen kohteliaisuuteni” osoittautuu liialliseksi, kääntyen jopa minua vastaan. Tämä ei tosin tietenkään tarkoita, että saksalaiset olisivat epäkohteliaita. Kohteliaisuus on vain erilaista, eikä asioita juurikaan kierrellä kauniilla sanoilla. Tosin kun asian tunnistaa kulttuurilliseksi seikaksi, on ne helppo myös jättää pois omasta käyttäytymisestään, eikä sitä sen jälkeen enää merkkaa. “Shokiksi” asti näitä eroja en kuitenkaan rupeaisi nimittämään.

Pohdiskelun paikka

Kaiken kaikkiaan sanoisin, että suurimmat hankaluudet ja taistelut sitä on käynyt omassa päässään. Kun tämä ”maailmalla eläminen” nyt tuppaa antamaan ns. perspektiiviä asioihin, aiheuttaa se myös päänvaivaa ja pohdiskelua - joskus hyvinkin syvällistä ja vakavamielistä. Silloin tällöin onkin hyvää ottaa aikaa irti kaikesta ja rauhoittua. Kun näin käy, sitä tapaa löytää itsensä aina samojen asioiden ja esineiden parista. Itselleni tärkeäksi kapineeksi reissussa on osoittautunut kitara, jonka parissa vierähtää ajoittain useampikin tunti.

Näinä päivinä tulee tosiaan puoli vuotta täyteen, ja sitä myötä täyttyy myös puolet projektistani. Takana on siis puoli vuotta täysin uudenlaista elämää, kokemuksia, elämyksiä, kieltä ja kulttuuria, sekä ennen kaikkea uusia ystäviä. Usein minulta kysellään, että mitä olen koko hommasta kaikkiaan tykännyt? Sanottakoon näin, että jos seuraava puolen vuoden jakso tarjoaa edes osan siitä, mitä ensimmäinen puolisko on ollut, ei minua kannata varmasti kotiin odottaa seuraavaan kuuteen kuukauteen. Tosin varmaa on myös sekin, että puolen vuoden päästä täältä takaisin tullaan, ja vieläpä rytinällä, ja silloin lämpiää sauna! Se on nimittäin niin, että juuret pysyvät maassa, vaikka siivillään lentäisikin.

Antti Korhonen

Päivitetty 10.07.2012   Tulosta
Back to top