Skip to Content

Vuosi arkkitehtiopintoja Pietarissa

Riina lähti rohkeasti vaihtoon Venäjälle. Vuosi vierähti tiivistahtisen opiskelun sanelemana, mutta kielitaito karttui ja siinä sivussa uusi kulttuuri tarjosi huimasti uusia kokemuksia ja elämyksiä.

Olin vaihdossa Pietarin arkkitehtuurin ja rakentamisen valtionyliopiston arkkitehtuurin laitoksella. Vaihtoon lähtiessä olin opiskellut kolme vuotta arkkitehtuuria Tampereen teknillisellä yliopistolla, ja sitä ennen valmistunut ammattikorkeakoulusta rakennusrestauroinnin koulutusohjelmasta.

Arkkitehtuurin laitoksella ei ollut valmista yhteistyöyliopistoa. Kansainvälisissä palveluissa kuulin kuitenkin CIMOsta, jonka kautta voi hakea Venäjän valtion apurahaa. Tämän apurahan turvin opiskelija saa lukukausimaksuttoman opiskelupaikan, asuntolapaikan venäläiselle opiskelijalle kuuluvaan hintaan sekä venäläisen opintotuen. Lisäksi CIMO tarjoaa matka-apurahan, ja lisäapurahaa on mahdollista hakea omasta kotiyliopistosta.

Syyt lähteä vaihtoon juuri Venäjälle eivät olleet kovin selvät itsellenikään. Olin lukenut kieltä sivuaineena yliopistossa, mutta en pitänyt taitoa ammatillisesti kovin hyödyllisenä. Restauroinnin painotus opinnoissa oli mainio tilaisuus opiskella suuntautumisvaihtoehtojani, mutta tämäkään ei olisi pakottanut suuntaamaan juuri Venäjälle. Lähtöni ratkaisivat lopulta nämä tekijät yhdessä sen kanssa miten epätavanomainen Venäjä on vaihtokohteena, ja miten helposti Pietarista pääsi matkustamaan tarpeen tullen kotiin. Yliopiston valintaan vaikutti myös kotiyliopistoni aiemmat yhteistyökokemukset.

Venäläinen byrokratia

Saavuin Pietariin syyskuussa, kaksi viikkoa syyslukukauden alkamisen jälkeen. Ensimmäinen haaste liittyi yliopistoon pääsemiseen, koska venäläiset yliopistot ovat lukittuja ja sisään pääsee vain kuvallista opiskelijakorttia näyttämällä. Löysin viimein vierailijoiden oven, ja passintarkistusta vastaan minulle kirjoitettiin vierailijakortti ja neuvottiin kansainvälisen osaston sijainti.

Kansainvälisen osaston ikkunaton käytävä sijaitsee yliopiston perimmäisessä nurkassa: pääsisäänkäynniltä kaksien portaiden ja neljän käytävän päässä. Käytävän varrella on suljettuja ovia, joissa lukee henkilöiden nimiä ja titteleitä. Koputin ensin johtajan oveen, joka käski minut vihreälle ovelle, jossa minut käskettiin vaaleanpunaiselle ovelle, josta minut talutettiin takaisin johtajalle, joka totesi väärinkäsityksen ja vei minut uudelleen vihreälle ovelle. Sitten minusta jo kiinnostuttiin, ja lopulta sain siirtyä neljännelle ovelle, jossa minut kirjattiin saapuneeksi ja asuntolan asukkaaksi. Samassa yhteydessä maksoin sairausvakuutuksen opiskeluajalleni, mistä kyseisessä yliopistossa muodostui 3 500 ruplaa eli noin 80 euroa. Seuraavina päivinä minut rekisteröitiin maahan ja sain täyttää hakemuksen monikertaviisumin saamiseksi. Viisumia säilytetään yliopistolla, josta sen saattaa aina erikseen hakea, jos aikoo poistua maasta. Moinen valvonta tuntui vapaaseen Eurooppaan tottuneesta opiskelijasta naurettavalta mutta sentään harmittomalta.

Asuntolaelämää

Ulkomaisten opiskelijoiden asuntola sijaitsee venäläisten asuntolan vieressä Fontanka-kanavan varrella, 15 minuutin kävelymatkan päässä yliopistolta. Muut opiskelijat ovat enimmäkseen entisistä neuvostotasavalloista ja Kiinasta, ja kaikkien yhteinen kieli on venäjä. Asuntolan ovella istuu portieeri kellon ympäri, mutta sisäänpääsy on virallisesti kielletty kello 01-06 välisenä aikana. Tämä pitää yöelämään osallistumisen kohtuudessa – tai sitten pakottaa sen jatkumaan vähintään kuuteen asti aamulla. Pietarissahan yökerho ei sulkeudu neljältä.

Ulkomaalaiset asuvat kahden hengen huoneissa, joihin kuuluu oma wc-kylpyhuone. Huoneet ovat valoisia ja siistejä, ikkunat antavat joko melko kurjan näköiselle asfaltoidulle sisäpihalle tai kadulle. Pyykinpesu sujuu pientä maksua vastaan kellarissa. Kerroskeittiöt sijaitsevat käytävän päässä, mutta niiden varustelutaso ei innosta kokkaamaan: kussakin on neljä vesipistettä ja neljä hellaa tyhjässä kaakeloidussa huoneessa. Jääkaappi tai mikro olisi ollut välillä tarpeen, mutta eniten jäin kaipaamaan ruokapöytää ja tuoleja.

Oman juoksemiseni minimoimiseksi maksoin koko vuoden vuokrat, noin 300 e, kerralla. Pankissa toiminta tapahtui uskomattoman kauniisti: annoin heille asuntolan laskun ja tasarahan, ja pankki löi lappuun leimansa eikä ottanut mitään palvelumaksua. 2000-luvun suomalaiseen pankkitoimintaan tottuneen mielestä toiminta tuntui melkein hyväntekeväisyydeltä.

Vieraalla valuutalla pelaaminen sujui lopulta helposti. Halvimmaksi tuli aina Suomessa käydessä nostaa parisataa euroa mukaan, ja vaihtaa ne paikallisessa pankissa rupliksi. Komissio on tuolloin korkeintaan 30 ruplaa, ja vaihtokurssin marginaali muutamia kopeekoita per euro. Olin hankkinut Visa-kortin, mutta sitä ei tarvinnut käyttää. Isompia ostoksia tehdessä käytin Visa Electronia, jolla maksaessa komissiota ei ole – vain oman pankin ottama vaihtomarginaali.

Internet-yhteyden kanssa temppuilu kuvaa mainiosti arkipäivän epävarmuutta Venäjällä. Aluksi totesin, että asuntolalla ei ole nettiä. Yhden yrityksen puhelinnumero oli asuntolan ilmoitustaululla, ja onneksi puhelinsoitto venäjäksi onnistui jo ensimmäisinä päivinä niin, että nettiyhteys järjestyi. Myöhemmin sain siirron uuteen huoneeseen, ja uusi huonetoverini neuvoi minulle tavan päästä asuntolan ilmaiseen, epäviralliseen internetiin. Lopetin netistä maksamisen, ja pian kuulin että firma oli kadonnut. Asuntolan netti toimi toukokuun puoleen väliin, kunnes yhteys yhtäkkiä katkesi. Sen jälkeen hankin taas uuden netin uudelta firmalta, jonka tiedot olivat ilmestyneet ilmoitustaululle.

Yliopiston opintotukiosastolla minua neuvottiin avaamaan venäläinen pankkitili, jonne tuki ilmestyisi joka kuun 22. päivä. Tilin avaamiseksi tarvittiin passi ja sen kopio venäjäksi käännettynä sekä viisumin rekisteröintitodistus. Rekisteröintitodistusta ei mainittu ohjeissa, mutta sen olemassaolo osoittautui ratkaisevaksi. Passin käännättäminen oli helppoa ja edullista: löysin netistä virallisen kuuloisen toimijan asuntolan läheltä ja he käänsivät passin noin 600 ruplalla kolmessa päivässä.

Värikkäät opiskelukäytännöt

Sain aloittaa opinnot heti saapumistani seuraavana arkipäivänä. Jäi epäselväksi millä perusteella sijoitusluokkani päätettiin, mutta se tuntui alusta alkaen sopivan tasoiselta.

Opiskelussa oli totuttava siihen, ettei tilanne ollut omassa hallinnassa. Osa professoreista saapui tunnille puoli tuntia myöhässä, osa ei ollenkaan. Koska virallista ilmoituskanavaa ei ollut, opiskelijat soittelivat professoreille ja ilmoittelivat muutoksista sosiaalisessa mediassa heti, kun niistä kuulivat. Tämä aiheutti luonnollisesti paljon turhaa odottelua. Sekavaa informaationjakelua yritti pitää kasassa luokan vanhimmaksi nimetty opiskelija, jolta kyselin apuja myös muihin käytännön järjestelyihin.

Aina lukukauden päätteeksi pidettiin viikon mittainen projektien palautus- ja kuulustelukausi, joilla osa tenteistä korvattiin, ja sitten viikon tai parin mittainen tenttikausi. Kuulusteluista opin seuraavaa: kuulustelujen taso riippuu opettajasta, oppilaasta, ja opettajan ja oppilaan suhteesta. Opettaja saattaa esittää kysymyksen suoraan opiskelijalle, jolloin kysymyksen vaikeus riippuu siitä, mitä mieltä opettaja oppilaasta on. Tasa-arvoisemmassa tapauksessa kysymykset on valmiiksi leikattu paperisuikaleille, joista opiskelija valitsee satunnaisesti omansa. Molempiin tapoihin kuuluu kuitenkin se, että kysymyksen ja vastauksen välissä opettaja poistuu luokasta, ja opiskelijat saavat vapaasti ”konsultoida toisiaan”, toisin sanoen katsoa älypuhelimillaan wikipediasta oikeat vastaukset.

Tenttiviikkojen aikana ilmeni samanlaista epäloogisuutta. Tyypillisesti jokainen opiskelija vastaa eri kysymykseen (koska tentit ovat suulliset ja jälkeen tulevat kuulisivat muuten oikean vastauksen), joten onnettarella on menestymisessä suuri rooli. Kysymykset jaettuaan professori pitää pienen luennon lunttauksen järisyttävistä seuraamuksista – ja poistuu luokasta kymmeneksi minuutiksi. Tänä aikana kaikki luokassa kaivavat taskuistaan etukäteen tulostetut ja kauniisti askarrellut lunttilaput, joista vastaukset kopioidaan paperille. Osa hakee vielä lisätietoja älypuhelimilla. Sitten luokka rauhoittuu kirjoittamaan, ja kohta opettaja saapuu luokkaan ja pyytää oppilaat yksi kerrallaan eteensä kertomaan suullisesti oikeat vastaukset.

Kevätlukukaudella ei osunut enää yhtään tenttiä, joten pääsin lähtemään kotiin jo kesäkuun alussa. Ennen lähtöä toimitin arvosanavihkoni kansainvälisten asioiden toimistoon, jossa he parissa päivässä tekivät minulle todistuksen, ja sain lopullista lähtöä varten poistumislistan, obhodnoj list.

Kulttuurieroja

Venäläinen sosiaalinen kulttuuri oli minulle tuttua jo ennestään, mutta siitä huolimatta en voinut olla päivittäin ihmettelemättä kolmea asiaa.

  • Dramaattisuutta, joka ilmenee kovaäänisyytenä, juhlallisuutena ja tunteiden näyttämisenä. Professori saattaa ensin läksyttää kirjavin sanankääntein epäonnistuneen työn tehnyttä opiskelijaa, ja mutta seuraavassa hetkessä kysellä tämän äidin kuulumisia.
  • Avoimuutta. Vieraille jutellaan bussipysäkillä, ravintolassa ja puistossa, jos satutaan kävelemään samaan suuntaan. Erityisesti julkisessa saunassa – siellä jaetaan jopa henkilökohtaisia ohjeita elämän järjestämiseen. Lopuksi toivotetaan tuntemattomalle kaikkea hyvää.
  • Vähäpukeisia tyttöjä yliopistolla. Edes vuodessa en tottunut siihen paljaan pinnan määrään, joka käveli korkeissa koroissaan vastaan joka päivä koulun käytävillä – ja kesän lähestyessä se mikäli mahdollista vielä lisääntyi.

Vaihtojakson opit

Helpoimmin vaihtovuoden oppi näkyy kielitaidossa. Luentojen ammattisanaston oppi muutamassa kuukaudessa, mutta loputtomasti opittavaa oli ihmisten keskusteluissa, joissa pärjäämiseen sain parhaiten apua paikallisia aikakauslehtiä lukemalla.

Merkityksellisimmäksi opiksi muodostui lopulta itse ulkomailla asuminen, sopeutuminen ulkopuolisuuden tunteeseen ja siihen, miten uusi kulttuuri on hiljalleen mahdollista hyväksyä omaksi elinympäristöksi. Vaikeuksista selvittyä on kuitenkin itsevarmempi olo, ja tunne siitä että, jos selviää vaikeuksista vieraassa kulttuurissa, selviää mistä vain.

Vältyin suurilta ongelmilta vaihtovuoteni aikana. Venäjä on hyvin kansallisuustietoinen maa, ja valkoisella venäjää puhuvalla suomalaisnaisella on maassa suotuisat kortit. Koska asiainhoito perustuu henkilökohtaisiin suhteisiin, ja koska suomalaisuus herättää pietarilaisissa luottamusta, asiat tuntuvat enimmäkseen luistavan. Lohdutusta toi myös se viisaus, että mikään ei Venäjällä toimi mutta kaikki lopulta järjestyy.

Tarpeellisinta Venäjällä on venäjän kieli ja nöyrä asenne auktoriteetteja kohtaan – ainakin sen aikaa kun auktoriteetti seisoo edessä.

Saint Petersburg State University of Architecture and Civil Engineering: http://www.spbgasu.ru/en/

Lue Suuntana Venäjä -opas!

Riina

Päivitetty 12.08.2015   Tulosta
Back to top