Skip to Content

Vapaaehtoistyössä kasvitieteellisessä puutarhassa Islannissa

Laura ihastui Islantiin ja vapaaehtoistyöhön

Tervetuloa kotiin

Laskeuduttaessa Islantiin, Keflavikin kentälle, kaiuttimista kuuluu Vilkomin heim – Tervetuloa kotiin. Olin jo saapuessani asennoitunut niin, että Islannista tulee toinen kotimaani. Tiesin jo silloin, että osa sydämestäni tulee jäämään sinne.

Islantikipinäni syttyi kesällä 2005 kun osallistuin kansainväliselle vapaaehtoistyöleirille Länsi-Islannissa. Jylhät maisemat tekivät niin suuren vaikutuksen, että halusin palata.

Suureksi riemukseni pääsinkin suorittamaan European Voluntary Service (EVS) -projektia Reykjavikin kasvitieteelliseen puutarhaan. Vastaanottavana järjestönä oli islantilainen Veraldarvinir eli World Wide Friends, sama järjestö joka oli järjestänyt työleirinikin. Suomen päässä lähettävänä järjestönä toimi KVT eli Kansainvälinen vapaaehtoistyö ry, jonka kautta olin alunperin osallistunut myös työleirilleni.

Olin ensimmäinen EVS-vapaaehtoinen Reykjavikin kasvitieteellisessä puutarhassa ja toinen ulkomaalainen vapaaehtoistyöntekijä puutarhan historiassa. Vapaaehtoistyö on Islannissa yleisesti ottaen erittäin epäsuosittua ja -tunnettua. Ihmiset ovat kummissaan kun kerrot, että teet palkatonta työtä maassa, jossa elinkustannukset ovat päätä huimaavat ja työttömyys puolestaan lähes olematonta.

Vapaaehtoisperhe

Saavuin tuolle tuuliselle saarelle toukokuun alussa. Koko toukokuun vietin saapumiskoulutuksessa yhdessä kymmenen muun EVS-vapaaehtoisen kanssa.

Asuimme kaikki omakotitalossa lyhyen matkan päässä Reykjavikin keskustasta. Talo oli hieman rempallaan, mutta tarvittavan suuri. Omia huoneita ei ollut, jokaisessa huoneessa majoittui kaksi henkilöä. Se ei kuitenkaan ollut ongelma, sillä huonetoverit eivät välttämättä aina olleet samaan aikaan kotosalla. Muutenkin olin yllättynyt siitä kuinka hyvin yhteisasuminen toimi. Vaikka välillä riideltiin keittiön siivoamisesta, kaiken kaikkiaan muiden kanssa asuminen oli sekä kasvattavaa, että antoisaa. Meistä muodostui nopeasti perhe, joka jakoi tämän kokemuksen tuomat ilot ja surut.

Toukokuinen saapumiskoulutus oli erittäin onnistunut ja lujitti ryhmähenkeämme merkittävästi. Opiskelimme islannin kielen perusteet (ruotsin ja saksan tuntemus auttaa vähän, mutta kyllä se lausuminen alkuun tuotti ongelmia), tutustuimme Islannin kasveihin, eläimistöön, luontoon, eroosio-ongelmaan, historiaan ja uniikkiin energiantuotantoon. Koulutuksemme sisälsi myös ryhmäkäyttäytymisen ja ryhmänvetämistaitojen opettelua, sekä matkustelua niin turistikohteisiin kuin muuallekin Islantiin.

Toukokuun lopulla matkustimme reiluksi viikoksi “simuloidulle työleirille” Itä-Islantiin, vuonon pohjukassa sijaitsevaan kylään nimeltä Neskaupstadur. Siellä harjoittelimme ryhmänvetäjäntaitojamme käytännössä.

Muut EVS-vapaaehtoiset olivat saman vastaanottavan Islantilaisen järjestön siipien suojissa ja aloittivat projektinsa samaan aikaan kuin minäkin. Olin kuitenkin ainoa, jonka projekti poikkesi muista. Minä viiletin joka aamu pyörälläni (jonka joku ystävällisesti oli hylännyt portillemme) kohti Reykjavikin kasvitieteellistä puutarhaa. Työskentelin aamu kahdeksasta kolmeen iltapäivällä ja viikonloput olivat vapaita.

Muiden vapaaehtoisten tehtävänä oli valmistella ja vetää kahden viikon pituisia kansainvälisiä vapaaehtoistyöleirejä. Työleirit pyörivät kesäkuusta syyskuuhun ja sijoittuivat joka puolelle Islantia.

Työleiriä vetämässä

Kesäkuun alussa, ennen todellisen projektini alkua, minulle tarjoutui mahdollisuus vetää kansainvälinen vapaaehtoistyöleiri huonetoverini, ranskalaisen Ploomin kanssa. Työleiri sijoittui Rudolf Steinerin oppeihin perustavaan ekokylään nimeltä Sòlheimar. Sòlheimar sijaitsee noin 180 kilometrin päässä Reykjavikista ja puolet sen asukkaista on vammaisia.

Työleirillemme osallistui vain neljä henkilöä, koska työleirikausi oli vasta aluillaan, mutta kokemus oli silti rikastuttava. Oli todella mielenkiintoista nähdä tällaisen kylän elämää läheltä, tutustua vammaisiin ja muihin vapaaehtoisiin ja osallistua kylän erilaisiin askareisiin; käsitöiden valmistamiseen, kasvihuoneen hoitoon ja puuntaimien lajitteluun.

Puutarhassa oksien alla

Todellisen projektini Reykjavikin kasvitieteellisessä puutarhassa, eli Grasagardur Reykjavikurissa, aloitin kesäkuun lopulla. Odotukseni työn suhteen olivat aika realistiset, sillä harrastuksiini kuuluu Suomessa pienen puutarhapalstan viljely. Ilmaston samanlaisuus Suomeen verrattuna luultavasti myös helpotti sopeutumistani, erityisen sateinen ja kylmä kesä ei juurikaan haitannut.

Työskentelin puutarhan kaikilla eri osastoilla, niin sisällä kuin ulkona. Työ oli lähinnä fyysistä ulkoilmatyötä ja varsinkin kesällä rikkaruohoja kitkiessä hieman monotonista. Syksymmällä koin, että toimenkuvani monipuolistui. Työ ei kuitenkaan ollut liian raskasta ja henkilökunta näki vaivaa löytääkseen minulle erilaisia askareita sekä mahdollisuuden työskennellä vuorollaan kaikkien henkilökunnan jäsenten kanssa.

Minut otettiin puutarhassa vastaan odottamattomalla lämmöllä ja koin itseni tervetulleeksi heidän pieneen työyhteisöönsä. Viisi vahvaa naista, oikeaa valkyriaa, ja sympaattinen Einar pitivät minua kuin kukkaa kämmenellä. Tunsin että läsnäoloani ja työpanostani todella arvostettiin.

Islantilainen työkulttuuri on muutenkin paljon rennompi kuin suomalainen. Tauoilla juotiin kahvia, kudottiin ja juteltiin viimeisimmät kuulumiset. Usein syötiin kakkua. Radio soi. Tunnelma oli hyvin kotoisa, kuin kesämökillä tai mummolassa.

Kotiuduinkin puutarhaan nopeasti. Joka aamu oli ilo tulla töihin. Vaikka ulkona satoi ja tuuli, kun astui sadevarusteissa ulos ovesta ja veti keuhkoihin raikasta ilmaa, en olisi halunnut olla missään muualla.

Reykjavik

Reykjavik tuli vähitellen tutuksi. Kaupunki on pieni ja omalla karulla tavallaan idyllinen. Joka puolelta meri tulee vastaan. Tuntui aluksi hullulta nähdä vuorten pilkottavan talojen takaa.

Kävin joka viikko monta kertaa uimassa paikallisissa ulkoilmauimaloissa. Rakastan uimista, mutta Islannissa uiminen on myös varteenotettavan halpa liikuntamuoto. Poolit ovat myös kuumavesialtaineen suosittuja ajanvietto- ja kohtaamispaikkoja.

Leimallista Reykjavikille ovat mielestäni kulttuuritarjonta, kansainvälisyys, trendikkyys ja pienet, idylliset kahvilat. Kahviloissa järjestetään harva se päivä ilmaisia konsertteja ja niiden seiniltä saattaa bongata vaihtuvia taidenäyttelyitä.

Vaikka asukkaita on Reykjavikissa suhteellisen vähän ja sijaintikin on maantieteellisesti kaukainen, tunnelma on yllättävän vilkas ja kansainvälinen. Kesäisin valtaa pitävät turistit ja syksyn tullen saapuvat vaihto-opiskelijat.

Matkailu avartaa


Tuntuu, että Islannissa taivas on koko ajan vaihtuvien pilvien peitossa. Samaan aikaan aurinko voi paistaa yläpuolella kun taivaanrannassa sataa. Luonto on sekä karu että henkeä salpaavan kaunis. Maisema aukeaa joka suuntaan kun puita ei ole. Työnantajani puutarhassa oli joustava ja antoi minulle tarpeeksi lomapäiviä, jotta saatoin matkustella ympäri Islantia. Tämä oli tietenkin tärkeää, sillä halusinhan nähdä muutakin kuin vain Reykjavikin. Loppujen lopuksi matkustelin aika paljon, koko saari tuli enemmän tai vähemmän kierrettyä.

Liftaaminen on kesäaikaan Islannissa suhteellisen helppoa ja ehdottomasti ainoa halpa tapa matkustaa. Tapasimme lifti-reissullamme mielenkiintoisia ihmisiä ja saimme osaksemme uskomattoman ystävällistä kohtelua.

Luvun lopussa

Tämä Islannin seikkailu on yksi parhaista kokemuksista mitä minulla on koskaan ollut. Syitä tähän on lukemattomia, mutta suurin kiitos kuuluu ehdottomasti vapaaehtoisperheelleni ja Grasagardur Reykjavikurin lämminsydämiselle henkilökunnalle, Reykjavikin kulturellille ilmapiirille sekä Islannin syliin tulevalle luonnolle. Maailmankuvani ja ajatteluni on avartunut ja olen saanut uusia ystäviä ympäri Eurooppaa. Olen oppinut itsestäni ja kasvanut ihmisenä. Mitä muuta voisin tällaiselta kokemukselta enää toivoa?

Jäähyväisten jättäminen Islannille olikin haikeaa, mutta pidän takaporttia yhä auki. Puutarhasta nimittäin luvattiin, että jos haluan, minulla on mahdollisuus palata sinne ensi kesänä palkallisena työntekijänä. Ehkäpä siis ensi keväänä astun Norjassa lauttaan ja matkustan Färsaarten kautta takaisin. Kun jäi vielä se valaskin bongaamatta.

Laura

Päivitetty 10.07.2012   Tulosta
Back to top