Skip to Content

Shakespeare, minä ja Lontoo

Lontoo valloitti 10-vuotiaan Jussin lähtemättömästi. Näyttelijän tie vei takaisin kaupunkiin keväällä 2013. Shakespeare-kurssi oli unelmien täyttymys.

Kesä 1992

Ilma väreili Piccadilly Circuksen yllä ja katselin punaisia busseja ja kirjavaa ihmispaljoutta. Nainen nahkatakissa lauloi ”Keep on rockin’ in the free world” ja äitini silmissä oli haikea katse. Elokuvamuseossa oli viileämpää ja jäimme iltapäivänäytökseen katsomaan Kurosawan Seitsemän samuraita. Illalla Trafalgar Squarella rullaluistelijat piirtyivät ylväinä kuin kauniit suuret linnut tummuvaa suurkaupungin taivasta vasten.

Uskon, että hengitin silloin, keskellä helteistä Lontoota hot dog -vaunujen höyryssä, ensimmäistä kertaa kunnolla syvään sisään. Sieraimissani kimpoili tuhansia tuoksuja. Laskin käden vielä lämpimälle kivikaiteelle, ja aloin aavistaa jotain olennaista. Hartiani laskivat hiukan, katse kohosi, ja jotenkin silloin ja siinä, vuonna 1992 aukion yli katsovan National Galleryn edessä, koko maailma rajattomine mahdollisuuksineen oli ensimmäistä kertaa minulle oleva ja läsnä. Toisaalta olin vasta kymmenen, ja lapsuus veti vielä takaisin, turvalliseen konkretiaan. Hamley’s, Euroopan suurin lelukauppa, kiinnosti vähintään yhtä paljon kuin kesää sykkivä kaupunki, vapaa maailma, tai edessä avautuva aika, olemassa olon mysteeri. Silti Lontoo jäi minuun kuin kutsuna kaikumaan.

Takaisin Lontooseen

Innostuin teatterista varhaisteini-iässä, kun näin itähelsinkiläisessä nuorisoteatterissa Romeon ja Julian. Syttyi kaipuu, josta sittemmin syntyi halu nousta lavalle itse. Aika kului, Shakespeare pysyi, ja ajauduin ujoudestani ja epävarmuudestani huolimatta lavalle, ensin nuorisoteatteriin ja myöhemmin ammattiin.

Valmistuin Teatterikorkeakoulusta vuonna 2008 näyttelijäksi. Olin tehnyt töitä kohtalaisen tiiviisti jo ennen valmistumistani, ja joitakin vuosia myöhemmin, pidemmän tiiviin työputken jälkeen aloin kaivata taukoa työelämästä, ja toisinaan ympyröiltään tukahduttavan suppeasta Helsingistä.

Pidän lähtökohtaisesti opiskelusta, ja koin, että koulutusaikanani minulle teatterin sydänjuurta oleva Shakespeare oli käytännössä sivuutettu. Aloin etsiä tietoa Euroopassa tai Amerikassa järjestettävistä Shakespeareen liittyvistä pidemmistä kursseista. Soitin Näyttelijäliittoon ja Teatterikorkeakoulun kansainvälisestä toiminnasta vastaavalle henkilölle. Minut ohjattiin eteenpäin ja kaikkialla oltiin avuliaita, mutta hakutoiveitani vastaava kurssi löytyi lopulta netistä.

Lontoossa sijaitseva Lamda (London Academy of Music and Dramatic Art) järjestäisi yhden lukukauden mittaisen Shakespeare-kurssin. Opetusta olisi neljätoista viikkoa, aineita toistakymmentä historiallisista tansseista miekkailuun, mutta keskiössä ”Avonin Bardin” historiat ja tragediat. Kurssin hinta oli korkea (n.10 000 euroa), mutta opetuksen määrään nähden kohtuullinen. Ajatus hetkeksi aikaa ulkomaille muuttamisesta ei ollut täysin vieras: olin asunut lapsena kolme vuotta Moskovassa, ja myöhemmin muutaman kuukauden Tukholmassa. Varsinaisia pääsykokeita ei kurssille ollut, mutta hakemus oli monisivuinen, ja kielitaito testattiin puhelimessa.

Aloin hyvissä ajoin tehdä tarvittavia valmisteluja; hain apurahoja, säästin rahaa, lopulta myös lainasin tuntuvan summan. Vuokrasin yksiöni, luin kaikki Shakespearen näytelmät kertaalleen, ja sovin työt niin että olisin vapaa kevään 2013.

Arki vieraassa kulttuurissa

Lensin Lontooseen tammikuun alussa viikkoa ennen kurssin alkamista. Asuin ensimmäiset päivät vaatimattomassa mutta kelvollisessa hotellissa lähellä Paddingtonin rautatieasemaa. Löysin muutamien epäilyttävien homeluukkujen ja viihtyisän, mutta etäällä sijaitsevan rivitalon jälkeen kalliin ja vetoisan, mutta tarpeisiini nähden riittävän huoneen läheltä Notting Hilliä (Lontoon vuokrien taso on päätä huimaava, ja useimmat opiskelijat ja nuoret aikuiset asuvat kimppakämpissä). Asuintovereinani oli Serbiasta kotoisin oleva pankkiiri, espanjalainen tarjoilija, ja hollantilainen opiskelija.

Kuljin ympäri unelmieni kaupunkia, eivätkä kaikkialta kurottuva harmaus tai kylmin talvikaan miesmuistiin haitanneet, olinhan siellä, missä maailma oli minulle avautunut. Minulta meni kuitenkin monta päivää ennen kuin rentouduin edes jotenkin olemaan rauhassa sosiaalisissa tilanteissa, kielen ja tapakulttuurin kanssa. Epävarmuus on myös tyyristä, varsinkin kaupungissa, joka on todella kallis. Kun ei oikein tiedä mitä ja miten, pahimmillaan kuka todella onkaan identiteetin horjuessa ja muuttuessa uudessa paikassa, rahaa kuluu helposti liikaa ja turhiin asioihin. Edustan lisäksi sikäli stereotyyppistä suomalaiskuvaa, etten kovin helposti mene juttelemaan tuntemattomille ihmisille. Minulla oli kuitenkin brittiläinen ystävä entuudestaan, enkä täysipäiväisesti hortoillut menemään yksin.

Opiskelun iloa!

Koulu alkoi maanantaina aikaisin. Myöhästyin ainoana ainakin vartin, ja kurssivastaavana toiminut puheopettaja ilmoitti englantilaisen kohteliaasti, mutta tiukasti, että tästä lähin myöhästyjät jäävät ulos aamupäiväksi. Saimme lukujärjestykset. Päivät oli merkattu yhdeksästä kuuteen, mutta illat ja viikonloput tuli varata itsenäiseen harjoitteluun tai parityöskentelyyn. Lukuun ottamatta muutamaa muuta, valtaosa kurssilaisista oli Yhdysvalloista. Alussa paheksuimme amerikkalaisten ylimielistä kaikkivoipasuutta, mutta kevään myötä koko kurssi ryhmäytyi hyvinkin tiiviiksi, ja sain myös hyviä amerikkalaisia ystäviä.

Viikot kuluivat työn touhussa nopeasti. Vaikka päivät olivat pitkiä, ja henkisesti ja fyysisesti vaativia, nautin opiskelusta aivan eri tavalla kuin kymmenen vuotta aiemmin aloittaessani teatteriopinnot. Esimerkiksi Suomessa vähemmän tunnetun Laban-tekniikan opiskelu oli inspiroivaa, kun sai ajatella tuttuja asioita eri näkökulmasta. Opetus oli ensiluokkaista. Keskittynyttä ja tarkkaa. Kävelin aamulla Hyde Parkin poikki kouluun ja iltaisin raahauduin samaa reittiä takaisin dickensiläisen koleaan vuokrahuoneeseeni. Kävimme katsomassa paljon teatteriesityksiä, ja viikonloppuisin urheilin ja juhlin kurssikavereiden kanssa.

Alkushokin jälkeen Shakespearen aikainenkin englanti kävi lähestyttävämmäksi, ja näytelmien lukeminen ja näytteleminen alkuperäiskielellä tuotti jos kiristyneitä hermojänteitä myös suurta iloa. Huhtikuussa Stratford-upon-Avonissa Shakespearen haudalla olin kuin pyhiinvaeltaja. Teimme kevään aikana kolme näytelmää. Lukukausi huipentui osaltani, kun sain näytellä isä Laurencea Englannin Jouko Turkaksi kutsumani Aaron Mullenin ohjauksessa. Isä Laurence vihkii Romeon ja Julian toisilleen. Jonkinlainen ympyrä suhteessani Shakespeareen sulkeutui.

Paluu aukiolle

Viimeisenä iltana huhtikuun lopussa, ennen paluutani Suomeen kävin vielä kerran Trafalgar Squarella.

Kylmyys oli vihdoin hellittänyt, ja ihmiset lähteneet ulos, ravintoloihin, kaduille ja kahviloihin. Joka puolella naurua ja puhetta, suurkaupungin samettinen ilta, saatoin nähdä kymmenvuotiaan itseni katselemassa ihastuneen pöllämystyneenä, kuin vastaheränneenä, ympäröivää elämää.

Jussi

Päivitetty 25.04.2014   Tulosta
Back to top