Skip to Content

EVS-vapaaehtoisena walesilaisessa sairaalassa

Olin haaveillut työnteosta tai opiskelusta ulkomailla jo siitä lähtien, kun aloittelin lukiota. Pidin kuitenkin sokeuttani esteenä tuollaisten haaveiden toteutumiselle. Tarvitsenhan jo Suomessakin apua uusissa paikoissa liikkumisessa ja siinä, että opin kulkemaan työ- tai opiskelumatkani. Kuinka muka saisin nuo asiat järjestettyä vieraassa maassa?

Olin jo päättänyt unohtaa haaveeni tykkänään, kunnes kuulin EVS:sta eli EU:n nuoriso-ohjelman vapaaehtoispalvelusta. Sen kautta minullakin olisi mahdollisuus päästä ulkomaille, vieläpä tekemään jotakin hyödyllistä, ja ohjelma maksaisi vammani vuoksi koituvat lisäkustannukset. Ne tarkoittivat minun tapauksessani ennakkokäyntiä projektissa ja avustajaa pariksi ensimmäiseksi viikoksi.

Pitkänpuoleisen projektin etsiskelyn, usean sähköpostiviestin ja ikuisuudelta tuntuvan odottelun jälkeen minut hyväksyttiin puoleksi vuodeksi vapaaehtoistöihin Walesiin, Isoon-Britanniaan. Asuinpaikkanani olisi maan pääkaupunki Cardiff ja työpaikkanani Whitchurch Hospital, kaupungin suurin psykiatrinen sairaala. Saimme siis etukäteen käydä lähettävän järjestöni työntekijän kanssa parin päivän visiitillä projektissa, mikä lievensi hiukan alkujännitystä. Tunnustan silti olleeni elämäni pahimmassa kipsissä sinä sateisena syyskuun iltana, jona laskeuduin Cardiffin kansainväliselle lentokentälle ja aloitin elämän, joka erosi melko lailla entisestäni.

Totuttelua uuteen ympäristöön

Mukaani lähti kahdeksi ensimmäiseksi viikoksi Suomesta avustaja, jota ilman olisin kyllä ollut hukassa. Hän nimittäin opetti minua kulkemaan sairaalan sisällä, ja kun siitä oli päästy, alkoi muiden tärkeiden reittien, esimerkiksi bussipysäkki- ja kauppareittien, opettelu. Ulkona siis hiiviskeltiin säällä kuin säällä, ja stereotypiani brittiläisestä säästä sen kuin vahvistuivat. En muista koskaan kastuneeni niin usein ja niin läpimäräksi!

Sairaalaan tuli kanssani neljä muutakin EVS-vapaaehtoista. Asustimme sairaalan henkilökuntamajoituksessa, joka sijaitsi, voi mikä onnen potkaus, samassa rakennuksessa työpaikkani kanssa. Siellä asui jo ennestään kuusi vapaaehtoista ja kolme lääkäriä. Kommuunielon ihanuudet ja kamaluudet tuli siis koettua. Varsinainen sokkotytön paratiisi oli keittiö, jota neljäntoista ihmisen oli täysin mahdotonta pitää siistinä. Siellä touhutessa sainkin olla varovainen, minne käteni laitoin tai etten tiputtelisi huolimattomasti jätettyjä astioita lattialle.

Ensimmäisellä viikolla osallistuimme tulovalmennukseen, jossa tapasimme muita vasta Walesiin tulleita vapaaehtoisia. Seuraavan viikon kiertelimme sairaalaa supervisorimme kanssa ja saimme rautaisannoksen tietoa siitä, kuinka työskennellä eri potilasryhmien kanssa. Tärkeää oli jopa sekin, kuinka valmistetaan ”a proper cup of tea” sitä pyytäville potilaille. Tuon viikon jälkeen olinkin jo innokas aloittamaan varsinaisen työni.

Arjen askareita ja vapaa-ajan viettoa

Työskentelin ainoana EVS-vapaaehtoisena Hafan Day Hospitalissa, joka oli siis yksi osa Whitchurch Hospitalia. Potilaat olivat avopotilaita ja yli 60-vuotiaita. Aluksi minulle tuotti vaikeuksia se, että päivittäin potilaita oli 15–20, ja eri päivinä tuli vielä eri potilaita. En vielä parinkaan kuukauden kuluttua kyennyt tunnistamaan kaikkia ladyjä ja gentlemanneja äänestä. En voi muuta kuin ihailla heidän kärsivällisyyttään, kun jaksoivat toistella minulle, keitä ovatkaan, ja vain naureskelivat sotkettuani heidän äänensä ja nimensä uudelleen ja uudelleen. Kahdesti viikossa saapui potilaita, joilla oli muistisairauksia kuten dementia tai Alzheimer. Muina päivinä tulleet potilaat olivat masentuneita, ahdistuneita tai psykoottisia. Monet heistä olivat yksinäisiä, ja päiväsairaalaan tulo tarjosi heille vaihtelua.

Aloitin työpäiväni auttelemalla teen ja toastien tarjoilussa saapuville potilaille. Sen jälkeen pelasimme muistia kehittäviä pelejä, katselimme vanhoja filmejä tai osallistuimme fysioterapiaan ja toimintaterapeuttien vetämiin ryhmiin. Meikäläinen jätti taide- ja askartelujutut väliin, koska en olisi niissä ollut suurestikaan avuksi. Kaikille viikon kohokohta oli perjantai-iltapäiväisin järjestettävä bingo, johon sain jopa liput pisteillä. Joskus potilaita oli vaikea motivoida osallistumaan, mutta mukavaa oli myös vain istua alas ja jutustella heidän kanssaan. Noiden juttuhetkien aikana opin hyvin paljon mm. brittiarmeijan toiminnasta 2. maailmansodan aikana sekä vuosikymmenten takaisista julkkiksista.

Kotiuduin iltapäivisin potilaiden lähdettyä, joten vapaa-aikaa minulle jäi runsaasti. Sen viettämiseen Cardiffissa oli paljon mahdollisuuksia, kaupunki kun on sellainen Tampereen kokoinen. Erityisen nautittavaa oli yöelämä, sillä peribrittiläiseen tapaan pubi tai klubi löytyi joka kulman takaa. Joinakin viikonloppuina matkustelimme vapaaehtoistovereideni kanssa eri puolilla Walesia ja muuallakin saarivaltakunnassa. Bussi- ja junayhteydet Walesissa eivät ole järin kehuttavia, ja olimmekin onnekkaita, koska yhdellä vapaaehtoisista oli oma auto mukanaan.

Huumori avuksi kielivaikeuksiin

Olin aluksi todella epävarma, miten pärjäisin englantini kanssa ja hirvittelin walesilaista aksenttia. Käytännössä kaikki cardiffilaiset puhuvat äidinkielenään englantia ja Walesin toista virallista kieltä, kymriä, puhuvia onkin enemmän maaseudulla. En ikinä edes törmännyt tilanteeseen, jossa minun olisi tarvinnut käyttää kymriä. Suureksi helpotuksekseni huomasin, että lukioenglannilla pärjää kyllä, ja suomalainen kieltenopetushan on todella hyvää verrattuna vaikkapa joihinkin Etelä-Euroopan maihin.

Kömmähdyksiä kielen kanssa sattui silti etenkin aluksi, mutta niistä selvisi parhaiten, kun pystyi nauramaan itselleen. Erityisen elävästi muistan ensimmäisen käyntini lihakauppaan. Jotenkin hukkasin reitin ja ilmaisin tietä kysyessäni itseäni niin väärin, että minut neuvottiin lehtikioskiin. Sisään astuessani nuuskuttelin painomusteen hajua ja kysäisin, että mahtaakohan tämä todella olla lihakauppa. Sitten selvisi, että taidan ääntää sanan hitusen väärin, koska tiskin takana seisova myyjäsetä kysyi, haluanko siis ostaa pattereita. Kiertoilmauksia käyttäen sain lopulta selitettyä asiani. Onneksi lihakauppa löytyikin naapuriovelta ja samalla sain selville sanan oikean ääntämisenkin.

Vapaaehtoisen elämä vaatii pitkää pinnaa, mutta antaa paljon

Minun on edelleenkin vaikea käsittää, että istun nyt kotona Suomessa omassa huoneessani ja elämänvaihe nimeltä EVS on peruuttamattomasti takana. Puolivuotinen kun kiisi ohi niin nopeasti, enkä edes ehtinyt potea pahaakaan koti-ikävää. Minusta tuntui, että jouduin jättämään paikan juuri, kun olin asettunut kunnolla taloksi ja oppinut tuntemaan potilaita paremmin. Olisin mielihyvin jäänyt vielä muutamaksi kuukaudeksi sinne töihin.

Olihan niitäkin päiviä, jolloin olisin ollut valmis liftaamaan lentokentälle ja maksamaan melkoisesti lipusta koto-Suomeen, mutta ne ovat takuulla osa jokaisen vapaaehtoisen elämää. Erityisen leipääntynyt olin siihen, että tarvitsin paljon muiden apua liikkumisessa. Reittien opetteluunhan minulla ja avustajallani oli vain rajallisesti aikaa, ja olinkin täysi ummikko, jos menin vähän lähimarkettiamme kauemmas. Ja voi kuinka olisikaan joskus tehnyt mieli lähteä yksin pitkälle kävelylle, kun kaikki otti todella kupoliin. Mutta siitä ei ollut puhettakaan, jollen halunnut eksyä. Usein jäinkin puhisemaan huoneeseeni.

Nyt sopiikin miettiä, mitä reissulta tarttui mukaan. Liikakiloja ei laskettane, koska niiden kertyminen tuossa paistetun kalan ja ranskisten maassa taitaa olla luonnollista. Tärkeämpänä pidän kärsivällisyyteni ja joustavuuteni lisääntymistä, samoin itseluottamukseni karttumista. Toivon myös, etten enää ole samanlainen peruspessimisti ja pienestä valittaja kuin ennen lähtöäni. Luulenkin osaavani nyt paremmin erotella arkipäivän pikku pulmat todellisista ongelmista. Jotkin pienet asiat, kuten vaikka lämmitys, eivät vain toimi kaikkialla yhtä hyvin kuin kotimaassa, eikä minun auttanut kuin hyväksyä se. Itse asiassa yllättävän moni pikku pulma ratkesi ilman vanhempien apua ja hellää huolenpitoa, ihan vain ajattelemalla omilla aivoilla.

Jos minulle tarjottaisiin toista tilaisuutta tehdä EVS, lähtisin turhia kyselemättä. Onhan se kokemus, jota kelpaa muistella vielä mummuna kiikkustuolissa istuessakin. Silloin voinkin varmaan todeta, että jos olen selvinnyt puoli vuotta vieraassa maassa ja vieraalla kielellä, niin saan minä kyllä tämänkin kenkkumaisen sukan kantapään kudottua!

Sanna Arkko

Päivitetty 09.07.2012   Tulosta
Back to top